Lapsen ja nuoren toipuminen äkillisestä tapaturmasta on hyvin yksilöllistä. Kukin kokee tapahtumat ja siitä seuraavan vammautumisen eri tavoin. Lisäksi lapsilla ja nuorilla on erilaisia yksilöllisiä selviytymiskeinoja tapahtuman käsittelyyn. Traumaattisesta tapaturmasta ja lapsesta riippuen asioiden käsittely voi viedä viikkoja tai kuukausia.
Traumaattisen kriisin kuvataan etenevän alun epätodellisuuden tunteista voimakkaisiin tunnereaktioihin ja tästä vähitellen toipumiseen. Tapaturmaisesti ruumiillisen vamman saamiseen liittyvät usein pitkittyneet tunnereaktiot varsinkin, jos lapsi tai nuori on kuolemanvaarassa tai hoito muistuttaa hengenvaarasta. Kun voimakkaat tunnereaktiot jatkuvat yli kuukauden tapahtumasta, puhutaan traumaperäisestä stressireaktiosta.
Voimakkaat tunteet voivat ilmetä pelkona, kauhuna tai avuttomuutena ja tähän liittyy seuraavia asioita:
- Traumaattisen tapahtuman kokeminen yhä uudelleen, jolloin ajatuksiin tulevat takaumat, mielikuvat tai painajaiset.
- Välttäminen, jolloin nuori välttelee tapahtumasta muistuttavia asioita. Hän ei halua käsitellä tapahtumaa.
- Turtuminen, jolloin vetäydytään muiden seurasta, tunteet ovat laimeita ja tulevaisuuden näkymiä ei juuri ole.
- Kohonnut vireystila, johon liittyy univaikeuksia, vihanpurkauksia, keskittymisen ongelmia, varuillaanoloa.
On tärkeää, että tutut ja läheiset ihmiset ovat auttamassa lasta ja nuorta kriisitilanteessa. Ymmärtävä kuunteleminen, arkinen yhdessäolo, vertaistuki sekä konkreettiset neuvot ja apu ovat läheisten tarjoamaa tukea. Kun vanhemmat hakevat tukea, tietoa ja apua ammattilaisilta, antavat he mallia lapsillekin: yksin ei tarvitse selviytyä. Lasten selviytyminen vaikeissa tilanteissa riippuu vanhempien ja perheen selviytymisestä. Apu ja tuki koko perheelle on siis ensi arvoisen tärkeää. Lapsi tai nuori tarvitsee ammattilaisen apua tilanteen arviointiin ja hoitamiseen, kun voimakkaat tunnereaktiot jatkuvat yli kuukauden tapahtumasta. (Haasjoki & Ollikainen 2010, Kriisit nuoruudessa ja mielenterveuden tukeminen koulussa.)
Lähitukiverkko voi auttaa lasta keskustelemalla tapaturmasta lapsen ikätason mukaisesti. Lapsen omat kysymykset ohjaavat keskustelua ja antavat aikuisille tietoa, mitä lapsi on kulloinkin valmis käsittelemään. Lapselle tulee olla rehellinen ja avoin. On tärkeä saada tietoa siitä, että omat reaktiot, tunteet ja ajatukset ovat normaaleja reaktioita tapahtumaan.
Psyykkisesti traumatisoituneen lapsen auttamisen keinoja. Kun lapsi loukkaantuu tapaturmassa vakavasti ja tarvitsee sairaalahoitoa, hyvä somaattinen hoito on tällöin ensisijaista. Sairaalassa olo merkitsee lapselle eroa vanhemmista ja tutusta arjesta. Oma selviytyminen, kipu, toimenpiteet, vieraat ihmiset ja ympäristö aiheuttavat pelkoa ja epävarmuutta lapsessa. Koko hoidon ajan lapsen turvallisuudentunteen vahvistaminen, vanhempien läsnäolo sekä hyvä ja tehokas kivunhoito ovat tärkeitä. Nämä ehkäisevät traumaperäisen stressihäiriön syntymistä. (Poijula 2007, Lapsi ja kriisi.)
Psyykkisesti traumatisoituneen lapsen auttamisen tavoitteena on oireiden helpottuminen, normaalin kehityksen mahdollistuminen ja traumatapahtuman liittäminen osaksi lapsen elämäntarinaa. Traumaperäisen stressihäiriön hoitoon käytetään erilaisin traumakeskeisiä psykoterapioita. Terapian sisältö ja pituus suunnitellaan lapsen kehitystason, perhetilanteen ja traumaolosuhteiden mukaan. Kognitiivinen käyttäytymisterapia sisältää ohjausta, vanhemmuuden tukea, stressin hallintaa, tunteiden käsittelyä, kognitiivisen selviytymisen tukea ja traumasta muistuttavien asioiden hallintaa (Cohen ym. 2006). Psykodynaamisten psykoterapioiden tavoitteena on edistää persoonallisuuden eheytymistä, tervettä kehitystä ja traumaattisten oireiden helpottumista (Lieberman ym. 2010). Perheterapeuttiset menetelmät sopivat silloin, kun traumaattinen tapahtuma on koskettanut koko perhettä.
Lapsen toipumista tulee seurata riittävän pitkään. Hoitoa vaativa oireilu voi alkaa tai voimistua kuukausien tai jopa vuosien kuluttua lapsen kehityksen tai muuttuvan elämäntilanteen myötä. Monet vaikeasti traumatisoituneet ja monisairaat lapset tarvitsevat pitkäkestoista psyykkistä kuntoutusta (Copeland ym. 2007, Kristensen ym. 2009). Myös lapset hyötyvät myöhemmin yksin tai yhdessä perheensä kanssa saamastaan vertaistuesta.